Epäilen happimyrkytystä. Endorfiinien tuottamaa humalatilaa. Ehkä tuo Kaapelitehdas onkin minulle liikaa. Yli-inspiroidun, en mahdu ääriviivojeni sisään.
Aivot hälytystilassa
Äiti menee yökylään, heippa!
”Olen mökillä pe-su teinien kanssa ja mulle kelpais seura ihan milloin vain.” Tällainen viesti tupsahti kolmen naisen WhatsApp-ryhmään torstaina. Elämä on siitä vekkulia, että tällainenkin pikapikaa ilmoille heitetty kepeä kutsu, mikä ei sisällä vaatimuksia, ei pakkoa, saattaa jopa vastoin kaikkia ennakko-odotuksia toteutua. Kun kyseessä on kolme perhettä, joiden lasten yhteenlasketut viikottaiset harrastetuntimäärät liikkuvat kolminumeroisissa luvuissa, on lähes lottovoitto saada mahdutettua tällainen ex tempore mökkivisiitti kalenteriin. Mutta toisinaan elämä yllättää iloisesti.
Hurmaavan viettelevä Habitare
Eilen se sitten avattiin maailmalle, nimittäin Habitare! Olen odottanut niin jännityksellä jokavuotista sisustuksen ja trendien kavalkaadia, että hädin tuskin olen pysynyt nahoissani.
Olihan siellä ihmeteltävää usean suuren hallin verran. Niin paljon, ettei yksi päivä riittänyt kaiken kokemiseen ja läpikäymiseen. Peilejä, reheviä kuoseja, yksityiskohtia, vedenvihreää, vaaleaa turkoosia, vaaleanpunaista, luonnonmateriaaleja, kierrätettyä, ekologista, laadukasta, pelkistettyä, yllättävää. Ja silti, jossain vaiheessa osastoilla puikkelehtiessani ja elämyksiä ahnehtiessani koin pienen pettymyksen ailahduksen. Tässäkö tämä nyt oli? Eikö muuta? Tiedättehän, se tyhjyyden tunne, mikä saapuu usein suurten tunteiden vanavedessä. Kotimatkalla kaikkea kokemaani sulatellessani havahduin tajuamaan, miten mahdottoman elämyshakuinen minustakin on tullut. Lisää, lisää hurmosta!
Tunne väri
Usein toisten elämä tuntuu niin paljon jännittävämmältä kuin tämä oma lapsiperhearjen täyttämä elämä. Ja blogien ja sisustuslehtien kodit, ne ne vasta jännittäviä ja ihania onkin. Kaikki ne kuvissa tiuhaan esiintyvät ihanat esineet ja huonekalut – Marimekon Uurna-vaasit, Louis Poulsenin VL45 Radiohus -valaisimet, (jälleen yksi valaisin, mikä sopisi niin hyvin kokoelmaani) Finarten ihanat matot, joista vielä vain haaveilen.
Kaikki se valo jota emme näe
Joskus sitä kesken lauseen pysähtyy miettimään, että mä teen vielä tän yhden jutun ja sitten huilaan ja hetikohta onkin taas pää ja kalenteri täynnä kaikkea mihin yhden ihmiselon aika ei riitä. Koko ajan pitää juosta, mennä ja tehdä niin mahdottomasti. Yrittää napata vauhdista, tavoitella kaikkea. Käyttää hyödyllisesti jokainen hetki.