osa 1
Meillä on mieheni kanssa ollut jo useiden vuosien ajan tapana juosta parin päivän mittaisia taidemaratoneja sopivan tilaisuuden tullen. Lapsukaisemme eivät ole enää mitään vaippapyllyjä, mutta eivät myöskään vielä niin varttuneita ja arkisista elämäniloista kyllikseen ammentaneita, että jaksaisivat innostua loputtomasta määrästä taidetta. Toki he silloin tällöin lähtevät suosiolla näyttelyihin mukaan, mutta tällaiset viikonlopun mittaiset taiderietastelut ovat kertakaikkisesti vielä lasten kohdalla out of question. Emmekä pane tätä ollenkaan pahaksemme. Niinpä jätämme heidät toisinaan kotiin, lupaamme pizzarahaa ja leffailtaa ja sillä hyvä. Tälläkin kertaa lähdimme siis hyvillä mielin matkaan kaksin, suuntana Tallinna.
En oikein pidä laivalla matkustamisesta. Toki nautin merellä olosta ja loputtoman sinisen horisontin tuijottelusta, mutta Tallinnanlaivameininkiä siedän vain vaivoin. Tämä lienee yksi syy siihen, että olemme tällaisia myöhäisheränneitä Tallinnankävijöitä, joilla on tuo ihastuttava kaupunki (tai sen ulkokerrokset) lähes kartoittamatta. Onneksi laivat ovat nykyään nopeita ja matkan voi viettää vaikkapa etukäteen varatun kuohuviinilasillisen ja (keskinkertaisen) ruuan äärellä. Tai loungessa rauhaisasti horisonttia tuijotellen, kuten tulomatkalla teimme. Ja varsin mukavissa tunnelmissa matkat sujuivatkin.
Perille päästyämme suuntasimme oitis hotellin kautta kohti Telliskiven trendikästä aluetta vallihaudan reunustamaa vehreää puistoa myötäillen. Harhailimme kiertotietä ihastellen Kalamajan kaupunginosan rintarinnan rakennettuja uusia ja vanhoja rakennuksia, reikäisiksi rispaantuneita hökkeleitä ja upeaksi entisöityjä puuhuviloita. Värikästä puutaloaluetta ovat 1300-luvulta lähtien asuttaneet kalastajat, kalakauppiaat ja veneenrakentajat, mistä alueen nimikin juontaa. Tähän naapurustoon on noussut erityisesti nuorten luovien ihmisten suosiossa oleva kaupunkikulttuurin keskittymä, Telliskivi. Vaikka emme ole enää ihan nuoria, olemme toki hirmuisen luovia, joten paikka on kuin meitä varten tehty. Olemme kuitenkin taatusti maailman viimeiset ihmiset, jotka löysivät tiensä tänne, onhan tästä hipsterimekasta kohistu jo hyvä tovi.
Alue tuo väistämättä mieleeni Kaapelitehtaan ja entisen koulurakennukseni, mikä sijaitsi Arabian vanhassa tehtaassa. Solahdimme siis alueen industrial-henkiseen rosoiseen tunnelmaan varsin vaivattomasti. Pienet käsityöläisten putiikit, viihtyisät ravintolat ja rennon oloisena lämpimässä syyspäivässä hengailevat ihmiset virittivät vierailijan antennit oitis oikealle taajuudelle. Tänne on tultu nauttimaan! Alueelta puuttuu tyystin sellainen turistikrääsä ja örveltämisen meininki mitä saattaa joutua toisaalla Tallinnassa todistamaan. Emme jääneet kuitenkaan uppoutumaan syvemmälle paikan tunnelmaan, vaan suunnistimme suoraan kohti upouutta Fotografiska-museota.
Tukholman Södermalmilla sijaitsevan emomuseon tavoin Tallinnan kesäkuussa avautunut Fotografiska sijaitsee punatiilisessä restauroidussa teollisuusrakennuksessa. Katutason rouhea kahvila heittelee avoimia kutsujaan sisäänkävijöiden suuntaan ja museokaupan julisteet ja postikortit saavat jo kynnyksen tuntumassa sormet syyhyämään. Kaupan valikoima ei ollut vielä ymmärrettävästi järin runsas, mutta vastahan koko talo kasattiin uuteen kuosiinsa. Näyttelytilaa rakennuksessa on 1200 neliömetrin verran, eikä enempään yhden päivän aikana edes jaksaisi venyä.
Tallinnan Fotografiskan ensimmäinen päänäyttely on brittiläisen Jimmy Nelsonin Homage to Humanity eli Kunnianosoitus ihmiskunnalle.
Nelson on kuvannut yli kahdenkymmenen vuoden ajan alkuperäiskansoja Siperian tundralta eteläisen Tyynenmeren saarille. Näyttely on järisyttävän hieno. Heti tilaan astuessa kohtaa kävijää voimakkaan väristen seinien ja kohdevaloilla valaistujen ällistyttävän upeiden ja tarkkojen muotokuvien henkeäsalpaava kokonaisuus.
“Monet alkuperäiskansoista ja heidän perinteisistä asuinalueistaan ovat katoamassa globalisaation ja ilmastonmuutoksen myötä. Nelson on halunnut kuvata näiden ihmisryhmien elämää ennen kuin on liian myöhäistä. Hän on viettänyt pitkiä aikoja alkuperäiskansojen parissa ja voittanut kuvattavien luottamuksen puolelleen”, kertoo Nelsonin näyttelyn kuraattori, ruotsalainen Jessica Jarl ylen artikkelissa. Olen kertakaikkisen ällistynyt sekä värikylläisten kuvien upeudesta, että kuvien valtavasta määrästä. Kuvien kautta välittyy tärkeä viesti, mitä kukaan ei liene kyseenalaista: uhan alla olevia kulttuureja tulisi arvostaa ja suojella.
Taukoa pitämättä siirryimme seuraavaan kerrokseen. Totuuden nimissä on myönnettävä, että tällainen näyttelystä toiseen harppominen ottaa myös voimille. Kestää hetken, ennen kuin mieli pystyy vastaanottamaan uuden, täysin erilaisen visuaalisen maailman.
Tukholman museosta siirtynyt Norjalaisen Anja Niemen In Character -näyttely on retrospektiivinen katsaus valokuvaajan tuotantoon. Kuvien hallittu harmoninen väripaletti on viimeistä yksityiskohtaa myöten hiottu ja kaunista katsottavaa sellaisenaan, mutta ne myös herättävät pohtimaan naisen roolia ja identiteettiä sekä katseen kohteeksi asettautumista.
Kuvaaja esiintyy itse elokuvamaisissa valokuvissaan. On käsittämätöntä, että hän on toteuttanut kuvat täysin yksin, ilman avustajaa! Anja Niemi on kertonut, että prosessi on varsin työläs, mutta sopii hänelle hyvin, koska ujona ihmisenä hän kokee yksin olemisen tärkeäksi.
Niemi on inspiroitunut villin lännen kuvakielestä. Elokuvallisuus korostuu hyvin koko näyttelykokonaisuudessa, mihin kuuluu oleellisesti taustalla soiva hypnoottinen musiikki. Valokuvat ovat kuin elokuvasta irrotettuja otoksia, joissa jokainen stillkuva herättää kysymyksen tarinan etenemisestä. Kuvat ovat uskomattoman hienosti rakennettuja ja luovat huikean kauniin visuaalisen maailman, missä on samalla kuitenkin jotain vakavasti kantaa ottavaa ja vähän vinksahtanutta.
Kolmannen näyttelyn kohdalla aloin tuntea jo lievää reissuväsymystä enkä uskonut näiden kahden näyttelyn jälkeen voivani enää hurmaantua samoissa määrin mistään. Tämä on hyvin todennettavissa myös siitä, ettei näyttelystä tallentunut enää montakaan kuvaa kameraani. Toki pyörittelen kaikkea näkemääni ja kokemaani omalla kovalevylläni vielä pitkän aikaa… Näyttelytilaan saapuessani ajattelin kurkistaa pikaisesti sisään ja skannata esillä olevan materiaalin suurpiirteisesti läpi. Toisin kuitenkin kävi. Kun näyttelytilassa sinut vastaanottaa vessanpontöllä istuva kuningatar Elisabet pitsiset alushousut nilkkoihin valahtaneena saattaa mielessäsi herätä liuta kysymyksiä, jotka vaativat vastausta. Ja vastauksia on toki tarjolla. Valokuvaaja Alison Jackson käyttää kuvissaan julkisuuden henkilöiden näköishahmoja, hämmästyttävän yhdennäköisiä kaksoisolentoja. Truth is Dead -näyttelyn kuvat saavat kyseenalaistamaan ajallemme tyypillistä muokattua ja esitettyä todellisuutta, millä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Kuvat ovat koomisia ja uskaliaita. Tilassa pyörivä video valaisee loistavasti kuvien valtavaa tuotantoprosessia ja koneistoa. Kannattaa siis istahtaa hetkeksi alas seuraamaan mielenkiintoista ja valaisevaa dokumenttia.
Uusi Fotografiska onnistui, uskomatonta kyllä, sykähdyttämään ja yllättämään jokaisen kerroksen näyttelykokonaisuudella. Ylimmän kerroksen paljon kehuttu upea zero-waste -ravintola sen sijaan jätti meidät kylmäksi. Paikka oli modernin ilmava, kaunis kuin elegantti kukkanen. Tallinnan yli lankeava maisema, mitä pääsee ravintolan terassilta tutkailemaan 360 astetta, on toki näkemisen arvoinen, mutta aloillemme emme silti asettuneet, mikä koituikin onneksemme. Olemme sillä tavalla herkkiä mielensäpahoittajia, että jos meidät ignoorataan tarkoituksellisen kylmäkiskoisesti ja meille puhutaan alentuvasti, emme toden totta jää tyrkylle odottelemaan, josko tarjoilija saisi kasattua itsensä palvelumoodiin. Suunnistimme siis museota vastapäätä olevaan kirkkaankeltaiseen hurmaavaan ranskalaiseen bistroon nimeltä Frenchy, jonka ranskalais-virolainen omistajapariskunta oli mitä ystävällisin, viini juurikin niin viettelevän täyteläistä kuin hyvä ranskalainen viini vain osaa olla ja ruoka erinomaista. Bistron rennon boheemi tunnelma, viereisen pöydän tyylikäs ruotsalainen perhe trendikkäissä asuissaan (joita kohtaan tunsin välittömästi hengenheimolaisuutta) ja näyttelykokemuksen jälkeinen epätodellinen olotila nostattivat tunnelmaa entisestään. Eikä ne iltapäiväauringossa nautitut viinilasillisetkaan toden totta fiilistä huonontaneet.
Lähdimme lopulta sielu ja ruumis ravittuina valumaan iltapäivän raukean auringon vanavedessä kohti suloista boutique-hotelliamme keräilemään voimia myöhäistä illallista varten. Odotukset illan ravintolan suhteen olivat korkealla, olimmehan tehneet pöytävarauksen sympaattiseen pieneen Väikeen (väike tarkoittaa muuten viron kielellä pientä), jonka ammattitaitoiset metsuripartaiset nuoret tarjoilijat olivat edellisellä vierailullamme vakuuttaneet meidät täysin (komeudellaan) kiikuttaessaan pöytäämme hurmaavia annoksia, jotka eivät olleet ainoastaan kauniita, vaan myös täyttäviä ja erinomaisen herkullisia. Tämä pieni ravintoloiden helmi, Väike Rataskaevu 16 on perustettu muutama vuosi sitten jo aiemmin kaupungissa olleen supersuositun Ravintola Rataskaevu 16 :n jatkoksi. Molemmat ravintolat nauttivat niin suurta suosiota, että ainakaan kesäaikaan niihin ei taida olla asiaa ilman pöytävarausta. Ravintolassa tarjotaan viimeisen päälle taidokkaita selkeistä raaka-aineista valmistettuja annoksia, joissa on yhdistelty kekseliäästi uusia makuja. Ravintola ei kuitenkaan edusta fine diningia ainakaan hintansa puolesta, vaan on enemmänkin sellainen bistrotyyppinen rennon tyylikäs paikka. Sympaattinen miljöö, erinomainen ruoka, loistava palvelu ja pienet mukavat kuiteille kirjoitetut viestit – kyllä, olemme näin helposti vieteltävissä – saavat palaamaan tänne yhä uudelleen.
