Pakkauslista

leijonaharjaskani

Jos säikähditte viime postauksen jälkeen, että ihanko sitä ollaan täällä elämään uupuneita ja unfollaamassa kertakaikkisesti kaikkea, niin kerronpa vain, että täällä voidaan taas oikein mainiosti. Katse on suuntautunut yläviistoon. Luvassa on edelleen paljon vaakatasossa itsensä ja auringonsäteiden keräilyä, lämpöä ja kaikenlaista ulkoista ja sisäistä öljyämistä. Vielä hetken kuitenkin keräilen itseäni takapihalla mustarastaan säestyksellä ja valmistaudun lentoon lähtöön voimia vaativan siirtymäriitin – mitä kutsutaan pakkaamiseksi – myötä.

Tiedätte varmaan sen odotuksen tislaaman onnen tunteen, kun lomamatka häämöttää edessäpäin ja mietitte innoissaan mitä kaikkea tarvitseekaan pakata reissuun mukaan?

Minä en tiedä. Tietysti tiedän edessä olevan loman nostattaman kuplinnan, mutta kaikki se pakkaaminen ja ajatteleminen – mitä-kaikkea-sinne-mukaan-tarvitaankaan – nostaa sisäisen pintahien. Aurinkorasvaa (tiedättekö kuinka monta litraa aurinkorasvaa tällainen poppoo saakaan viikon aikana uppoamaan nahkaansa – paljon!) lääkkeitä, laastareita (matkalle lähtiessä tunnun aina unohtavan, että myös muualla maailmassa on varsin hyvin varustettuja kauppoja ja apteekkeja) kirja – kuinka monta kirjaa? mekkoja (toivottavasti se sata vuotta vanha suosikkimekkoni ei ole hapertunut vielä käyttökelvottomaksi). “Pitääkö lenkkaritkin ottaa?” varmistaa lapsi, koska tietää, että tämä äiti tulee viipottamaan aamulenkillä rantareittejä eikä tietenkään halua jäädä paitsi hikisestä lomarääkistä. Matkavakuutus – en lähde minnekään ilman vakuutusta! Oliko nyt kaikkien passit voimassa? Uuvuttaa jo alkumetreillä. Tulee niin väsy, että kun vihdoin on sulkenut kotioven perässään (jäikö silitysrauta/kahvinkeitin päälle? tuliko se ovi nyt varmasti lukkoon?) on niin, niin loman tarpeessa.

Ja lapsista puheen ollen, en voi ollenkaan ymmärtää kahta perheen nuorinta, jotka oikein odottavat sitä hetkeä, kun voivat aloittaa pakkaamisen ja minkä lie konmari oppien mukaisesti käärivät vaatteensa pieniksi sieviksi rulliksi, ja asettelevat ne somasti laukkuihin vieri viereen. Mitä lie vaihdokkeja nämä lapset, eivät ole totta tosiaan tulleet äitiinsä, eivätkä sen puoleen isäänsäkään tässä pakkausasiassa. Perheen miespuolinen henkilö heittää kassiinsa pari paitaa ja shortsit siinä vaiheessa kun muut ovat jo asettuneet lähtökuoppiinsa. Tämä rouva taas on perinteiseen tapaan käyttänyt edellisen yön vaatteiden silitykseen ja paniikkipakkaamiseen. Tuo vaatteiden silitys, mikä on niin perin turhaa, kuuluu niihin ahdistaviin, mutta jollain vinksahtaneella tavalla meditatiivisiin ja pakollisiin lähtörutiineihin, mistä yritän epätoivoisesti vierottaa itseni, mutta mihin sorrun joka kerta uudelleen. Ja hulluinta on, että yleensä viimeistään toisen päivän aamuna on matkalaukkuni yhtä mustaa ryttyistä myttyä mistä ei saa selvää onko jokin kangastilkku housu vai paita ja minkä yläosan olinkaan ajatellut yhteen minkäkin alaosan kanssa. Sitä riuhtoo päällensä mitä löytää ja yleensä kulkee lähes koko loman niissä yksissä ja samoissa vetimissä. Tai totta puhuen ilman niitä vetimiä, jos loma sattuu suuntautumaan kohti lämpöistä turkoosina kimaltavaa vettä ja auringon polttavaksi paahtamaa hiekkaa.

Tiedän toki, että pakkaamista helpottaisi kovasti, jos laatisi etukäteen listan kaikista mukaan tarvittavista tavaroista ja vaatteista. Olen ollut haltioissani, kun urheilevat lapseni ovat saaneet leireille tai turnauksiin lähtiessään joukkueenjohtajilta pakkauslistan. Siinä ne ovat sitten itsekseen tyytyväisinä pakanneet ja ruksailleet listasta kaiken tarpeellisen mukaan otettavan. Ja helpottaisihan se kummasti lähtöä, jos ei olisi noiden kaikkien pakattavien suhteen ihan pelkästään tämän ontuvan muistin varassa. Mutta kun minä en kertakaikkiaan ole listaihmisiä. Tarvitsisin kipeästi oman matkatavaralistoja ilokseen rustailevan joukkueenjohtajan. (Vapaaehtoiset voivat jättää yhteystietonsa alle!)

En huolehdi pätkän vertaa, kuinka kotiin jäävät viherkasvit ja ulkokukat lomani aikana pärjäävät, kun ne kerran jostain ihmeellisestä syystä ovat oman käsittelyni ja epäsäännöllisen huolenpitoni johdosta säilyneet jotenkuten hengissä tähänkin saakka. Siis ne, mitkä eivät ole jo luovuttaneet ja siirtyneet autuaammille kukkamullille. Poissa silmistä, poissa mielestä pätee tähänkin. Mutta jostain syystä tämä ei päde ensinkään meidän pienen kanipojan kohdalla. Miten sitä voikin niin kovasti ikävöidä tuota pientä luppakorvaista hapsottavaa otusta koko loman ajan! Sitä pehmeyttä.

Kun lähestymme lentokenttää olen päässyt yli siitä kurkkua kuristavasta mitä-kaikkea-unohdinkaan -paniikista, ja onhan-nyt-varmasti-kaikkien-passit-ja-lentoliput-ja-kaikki-lapset-ja-niiden-laukut-ja-omat-laukut ja miten tällaisina hetkinä tuntuukin, että onpas näitä lapsia ja tavaroita tavattoman paljon! Ja enkös minä sanonut että ottakaa mahdollisimman vähän vaatteita mukaan, ja itsekin yrittänyt pakata vain kaiken tarpeellisen. Enkä tietenkään niitä kaapin perällä käyttämättömänä lojuvia hellevaatteita, joihin jostain ihmeen syystä kuvittelen matkalla ollessani haluavani pukeutua, vaikken niitä koskaan muuten käytä. Niitä kummallisia virheostoksia, jotka aiheuttavat päälle puettuna sellaista epämukavuutta kuin olisi tullut ahdetuksi jonkun toisen nahkoihin. Tapahtuuko teille koskaan näin?

Jos nyt joskus innostuisin kuitenkin kaiken sen touhottamisen ja vaatteiden taittelun lomassa väsäämään jotain pakkauslistaa, tiedän tarkkaan mitä siihen kirjoittaisin. Villasukat. Olipa sitten kyse laskettelureissusta, kaupunkimatkasta tai helteisille rannoille suuntautuvasta lomasta, kulkee laukkuni päällimmäisenä aina villasukat. Ilman niitä ei uni tule, ja ilman unta ei mikään suju. Ei arki eikä loma.

You may also like

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *