Paljon onnea minä

Ovea aukaistessa tulvahtaa vastaan sateisen yön jälkeinen raikkaus. Kahvin tuoksu ja valkoiset maljakosta kurkottelevat pitkävartiset ruusut toivottavat hyvää huomenta. Katetulla pöydällä odottavat rapeat croisantit, makeat suomalaiset mansikat, kesän ensimmäiset.

Tänään on syntymäpäiväni ja se tekee minut hiukan surulliseksi. Täytän miljoona vuotta. Peilistä katsoo jokin velttonaamainen harmahtava maahinen. Olen ikivanha. Voisiko aika jo pysähtyä? En halua vanheta enää! En halua roikkuvaa ihoa, en lisää selluliittia. Enkä todellakaan lisää sairauksia!

Tässä sitä muina naisina lueskellaan onnitteluja. Kiitos niistä, joka ikinen viesti teki onnelliseksi!

Havahduin kevään aikana siihen tosiseikkaan, että minut erottaa parikymppisistä opiskelijakavereistani yksi asia. Minä en ole enää parikymppinen. Enkä edes haluaisi olla kaksikymmenvuotias. Auts, päähän sattuu, kun ajattelenkin puolet nuorempaa itseäni. Ja silti olen edelleen kaikesta niin tolkuttoman innoissani, ja toisinaan yhtä pihalla, kuin nuorenakin. Tuntuu, että matka on vasta alkamassa, eikä päämäärästä ole vielä(kään) tietoakaan. Koko elämäni on edelleen ihan kesken. Panikoin täällä kun mittariin tulee kiihtyvällä vauhdilla lisää kilometrejä. Herran jestas, missä se jarru on? Missä on stop-nappula, missä virtakytkin? Pysäyttäkää tämä matka ja kiihtyvä vauhti!

Mutta jos kysytään, minkä näistä vuosista antaisin pois, minkä verran voisi vähentää, menee vaikeaksi. En luopuisi suosiolla yhdestäkään. En niistä raskaista surun, väsymyksen ja ikävän täyttämistä hetkistä, mitkä yrittävät taittaa alleen. En niistä riemullisista hetkistä, jotka saavat kuplimaan ilosta. Enkä todellakaan luopuisi näistä täysistä päivistä, kun säntäilemme paikasta toiseen. Ei, en antaisi yhtäkään pois.

Pienestä haikeudesta huolimatta – tai ehkä juuri siksi – olen kiitollinen. Tässä hetkessä minulla on kaikki. Tässä takapihan pöydän ympärillä on koko minun maailmani. Auringon värjäämiä sileitä poskia, yön jäljiltä pörröisiä hiuksia.

Kuohuviinin poksahtava korkki halkoo lämmintä ilmaa. ”Samppanjaa”, korjaa mieheni kaataessaan kuplivaa lasiin.

Ja enhän minä kuolemassa ole, päinvastoin, tiukasti elämässä kiinni. Takana taas vuoden verran enemmän elettyä elämää. Elämää, mikä ei ole joko tai, vaan vahvasti sekä että. Selluliittia, ryppyjä ja rakkautta.

Kippis tulevat vuodet! Onnea minä!

Ehkä tämä tästä.

You may also like

2 kommenttia

  1. Juurikin näin rakas siskoni,,,,,takana elettyä elämää….muistoja….edessä lisää elämää uusia muistoja..ELÄ HETKESSÄ NAUTI…..olet hyvä juuri itsenäsi TÄSSÄ JA NYT…..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *