Kiasma tarjoaa kuivakkaa iloa

Viikko sitten makasin Tallinnassa 12. kerroksessa hotellin puhtaille tuoksuvissa lakanoissa. Hotellihuoneeseen siivilöityvä valkoinen kesävalo sai kasvojeni ihon näyttämään hekumallisen kauniilta. (Ja minun epätasainen ihoni näyttää harvoin hekumalliselta.) Makuuasennossa otetuissa selfieissä poimut silenivät ja normaalisti raskaina roikkuvat silmäluometkin näyttivät lähinnä raukeilta. Viestittelin ystävälleni, että jatkossa minua saa kuvata vain makuuasennossa vähintään kaksitoista kerrosta maanpinnan yläpuolella taivaallisessa valonkajossa. Tällä kertaa ei ollut tarvetta minkään sortin beautyfilttereille.

Olen sitä sukupolvea, joka kokee selfieiden ottamisen lähinnä kummallisena ja vaivaannuttavana ja toivoo, että kameran eteen joutuessa tulisi kuvatuksi vain edustavissa asennoissa ja ääriviivat pehmentävässä kuulakkaassa valossa.

”Ymmärrän sellaisia ihmisiä, jotka eivät yhtään tykkää tulla valokuvatuiksi. Minä pelkäsin ja sitten ajattelin, että menen sitä pelkoa kohti ja hain Paasikivi-opistoon valokuvauslinjalle. Ensimmäiset kuvat, joita otin, olivat heti omakuvia.” Näin toteaa taiteilija Iiu Susiraja Kiasma guide sivustolla.

Iiu Susiraja, Kuivakka ilo, Kiasma 2019

Olin tullut Kiasmaan lapseni kanssa viettämään kesäistä päivää. Minullahan on tämä jatkuva tarve päästä säännöllisesti taide-elämysten pariin. Ensimmäisen salin Iiu Susirajan omakuvalliset valokuvateokset, missä taiteilija poseeraa välinpitämättömän näköisenä kaiken maailman esineiden; mm. pullapitkon, pesukoneen, ilmapallon, kuolleen kalan ja moottorisahan kanssa, hätkähdyttivät. Susirajan teokset ovat minulle tuttuja jo vuosien takaa, ja siitä huolimatta koin oloni jotenkin epämukavaksi, kuin olisin salaa tirkistelemässä jonkun yksityiselämää. Lapseni kasvot olivat silkkaa hämmennystä ja kysymysmerkkiä, ja tajusin, ettei hän tiennyt ollenkaan kuinka kuviin pitäisi reagoida. Saako niille nauraa?

“Ihmiset hämmästyvät, kun isokokoinen ihminen kehtaa olla framilla eikä häpeile ulkomuotoaan. Hämmennys tuplaantuu, kun pulleus yhdistyy teosteni kurittomuuteen – esimerkiksi siihen, että kuvissani on paljon ruoka-aineita. Miten se kehtaa! Monen mielestä iso ihminen ei ole kuvan arvoinen. Pulleiden pitäisi olla syrjässä ja piilossa”, totesi Susiraja Hesarissa vuonna 2014 julkaistussa artikkelissa.

Piilotteluun Susiraja ei suostu. Hän kehtaa käyttää ja näyttää itseään. Brutaalin rehelliset omakuvat ovat samalla kertaa pohjattoman melankolisia ja hulvattoman hauskoja.

Minun ei ensinkään ollut tarkoitus kirjoittaa Iiu Susirajan taiteesta. Olin nimittäin aikeissa kertoa teille pienestä lasivitriinissä olevasta hauraasta Charlotta Östlundin Pokaali-teoksesta. Kyseessä on luonnonmateriaaleista koottu hurmaava veistos, mikä käsittelee haurauden ja kestävyyden, sekä hetkellisyyden ja pysyvyyden välisiä jännitteitä. Östlundin teokset, joita oli esillä useampia, sisältävät aina muokattua haurasta kasvimateriaalia, minkä johdosta ne eivät ole pysyviä, vaan käyvät osittain läpi hitaan muutosprosessin. Östlundin työskentelyssä keskeisenä teemana onkin olemassaolon hauraus. Näiden kepeiden veistosten kauneus sai minut täysin haltioitumaan.

Charlotta Östlund, Pokaali

Tarkoitukseni oli jakaa innostustani Kiasman Yhteiseloa -näyttelystä, missään pohditaan ihmisen ja luonnon suhdetta ja luodaan katsaus siihen, miten luonto näyttäytyy nykytaiteen teoksissa.

Ympäristökysymykset ovat juuri nyt myös taiteen kentällä päivän polttava aihe. Koska luonto on erityisen tärkeä myös minulle, olin haltioissani päästessäni katsomaan tämän aiheen tiimoilta koottua kokonaisuutta.

Näyttelystä ottamiani kuvia läpi plärätessäni jäin kuitenkin jumiin Iiu Susirajan valokuviin. Ja yhtäkkiä tuntuukin tärkeältä puhua juuri hänen töistään. Tärkeältä siksi, että Susirajan kuvat jäävät kaihertamaan mieltä. Niitä ei ole helppoa katsoa. On huomattavasti helpompaa syventyä hentoihin oksiin ja esteettisiin taide-elämyksiin, ja siltikin, tai ehkä juuri sen takia haluan palata Susirajan valokuviin. Jo vuosien ajan Susirajan kuvia nähdessäni olen kokenut saman kiusaantuneen olon.

Turkulaisen Iiu Susirajan Kuivakka ilo -näyttely Kiasmassa tarkastelee taiteilijan tuotantoa reilun kymmenen vuoden ajalta. Susiraja tekee rehellisiä ja lämpimän humoristisia valokuvia ja videoita. Kyse ei kuitenkaan ole varsinaisista omakuvista, enemmänkin performansseista kameralle, kerrotaan Kiasman sivuilla.

Iiu Susiraja, Arjen sankarit, 2013, installaatio, Kiasma
Iiu Susiraja, Arjen sankarit, installaatio
Iiu Susiraja, Kuivakka ilo, Kiasma

“Otan omakuvia sen takia, että käsittelen taiteessani itseäni. Olisi hassua, jos kuvissa joku muu esittäisi minua, silloin se olisi enemmän näytelmää. Itsensä kuvaaminen on myös kätevää. Siihen liittyvät myös moraaliset ja tekijänoikeudelliset asiat. Itselleni voin tehdä mitä vain, mutta en toiselle. On myös kätevää, että olen aina saatavilla”, Susiraja kertoo. “Pyrin pääsemään omakuvissani tilaan, jossa olen mahdollisimman tyhjä kaikesta. En yritä ottaa mitään ilmettä, enkä näyttää vihaiselta tai oudolta. Ilmeeni vain sattuu olemaan sellainen sillä hetkellä. Mutta missä menee esittämisen raja, sitä on hirveän vaikea sanoa.”

”Monesti ajatellaan, että kuvissa pitäisi olla kaunis. Olen ajatellut, että taiteen tehtävä on totuus, ne eivät olisi totta, jos joku muu näyttelisi kuvissa.” Teokset herättävät näkemään kulttuurisesti latautuneet käsityksemme kehonkuvasta, seksuaalisuudesta ja naiseudesta.”

Samalla tavalla kuin minua koskettaa esteettinen elämys, koskettaa myös paljas totuus. Ja mitäpä muuta nämä Susirajan kuvat ovatkaan, kuin paljaaksi riisuttuja väittämiä, missä katsoja joutuu kohtaamaan taiteilijan harkitun välinpitämättömän katseen brutaalin absurdeissa tilanteissa. Näiden kuvien edessä kääntyisi hämillään pois, elleivät ne olisi nyrjähtäneen lakonisessa ilmaisussaan niin kiehtovia.

Taiteilija itse kertoo, että ei lataa kuviin mitään viestejä. Hänen taiteensa lähtökohta on puhtaasti esine, se ei ole viesti. Tulkinta ja viesti tulevat vasta jälkikäteen. Teoksiin sisältyvien merkitysten määrä on lukematon, vain katsojan oma mieli ja mielikuvitus rajaavat niitä. Kuivakka huumori on oleellinen osa Susirajan taidetta. Teosnimet lisäävät omakuviin vielä kerroksen huumoria ja antavat niille surrealistisen silauksen. Taiteilija kertoo, että kuvien nimeäminen on tärkeää. Vasta nimien kautta hän kokee itsekin ymmärtävänsä, mistä teoksissa on kyse.

Entä mitä taiteilija itse vastaa siihen, saako kuville nauraa?
“Kyllä niille saa nauraa ihan vapautuneesti”, Susiraja toteaa.

Näyttely haastaa katsojan kohtaamaan omat ennakkokäsityksensä ja rajoitteensa. Samalla se mielestäni käy vuoropuhelua käsiteltyjen esteettisten somekuvien kanssa, joiden ottaminen usein tuntuu olevan juurikin performanssia kameralle. Nauravainen Susirajakin muuten kertoo haluavansa näyttää tavallisissa valokuvissa kauniilta ja viehättävältä. Facebook-kuvat ottaa äiti.

You may also like

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *