Ystäväni Paul Osipow

Paul Osipow, retrospektiivi, Taidehalli, Helsinki 2019

”Suomessa sitä on tavallaan yksin, sillä eihän tämä meidän taidemaailmamme ole kauhean rikas ja monipuolinen. Ehkä minä olen käynyt itseni kanssa sellaista dialogia, jota kaverit muualla käyvät toistensa kanssa. Naapuriateljeessa voi olla taiteilija, joka tekee jotain aivan erilaista kuin itse. He käyvät nuo keskustelut toistensa kanssa, minä keksin itselleni kavereita.”

Tämän Suomen Taideyhdistyksen julkaisemasta kirjasta poimimani Paul Osipowin haastattelun myötä meistä tuli kavereita. Siis Paulista ja minusta. Paul ei sitä tosin vielä tiedä. Tai ehkä tietääkin, niin syvää ajattelun samankaltaisuutta ja yhteyttä hänen kanssaan tunnen, ettei se voi olla säteilemättä laajemmallekin. Ja sellaisiahan sielunkumppanit ovat, saattavat lukea toistensa ajatukset.

Vain hetkeä aiemmin olin rämpinyt paksussa sohjossa Katajanokalta Kauppatorin poikki pitkäksi venyneen palaverin jälkeen. Olin innoissani. Päässäni risteili tuhat ja yksi ajatusta ja idean poikasta. Niinkuin aina uusien projektien alkumetreillä, kun pieni paniikki ja into valtaavat kaaosmaisesti yhtä aikaa aivoista tilaa. Juuri sopiva hetki mennä inspiroitumaan taiteen pariin ja samalla järjestelemään päässä valtoimenaan lenteleviä ajatuksia jonkinlaiseen järjestyksen kaltaiseen. Taide maadoittaa minut, saa rauhoittumaan.

Suuntasin pikaisesti syömään ja tutkimaan ruoan äärellä kaupungin näyttelytarjontaa. Vaikkakin yksin vieraassa paikassa syöminen on minulle vähintäänkin vaivaannuttavaa, pakotti nälkä poikkeamaan pikaiselle aterioinnille. Yksin näyttelyissä käyminen on sen sijaan puhdas nautinto. Ikävä kyllä en ollut tietoinen siitä harmillisesta tosiasiasta, että galleriat ja museot sulkevat ovensa jo klo 17-19 välillä. Kaikki Taidehallia lukuunottamatta. Siis what? Koska kaikki työssäkäyvät ihmiset sitten kerkeävät näyttelyihin? Viikonloppuisinko? Itsehän olen joustavan työaikani ansiosta käynyt turistimassojen ja koululaisryhmien valtaamissa museoissa päiväsaikaan, mikä ei välttämättä ole se ideaalisin hetki taiteen kokemiselle.

Päädyin siis pimenevän illan myötä Taidehalliin, missä oli avautunut juuri suomalaisen kuvataiteen kärkinimiin lukeutuvan Paul Osipowin retrospektiivinen näyttely. En ollut aiemmin perehtynyt Osipowin tuotantoon, ja olin näyttelyn ensimetreillä sitä mieltä, etten tulisi perehtymään jatkossakaan. Toisin kävi. Rakastuin myöhemmän ajan teoksiin, minimalistiseen ilmaisuun, värien ja yksinkertaisten muotojen vuoropuheluun. Osipowin uran läpimurto tapahtui vuonna 1966 Nuorten näyttelyssä, missä oli esillä hänen runsaasti kiitosta saaneet urbaania elämää kuvanneet popmaalauksensa. Taidehallin näyttelyssä on esillä sekä alkuaikojen figuratiivisia klassisia aiheita, että geometrisia abstraktioita ja ei-esittäviä maalauksia 1960-luvulta tähän päivään. On selkeästi nähtävillä ettei taiteilija ole noudattanut tuotannossaan yhtä tiettyä tyylisuuntaa tai ideologiaa.

”Yhä selvemmin tiedän, etten ole ideamaalari, vaikka tarvitsenkin epämääräisen idean, johtotähden, joka pitää minut jotenkuten kurssissa työskennellessäni. En osaa, enkä tahdo selittää maalauksiani. Minua nolottaa, jos sanon muuta, kuin tekemiseeni liittyvää”, totesi Osipow Timo Valjakan kanssa käymässään keskustelussa vuonna 2018. Osipow keskittyy maalaamiseen orgaanisena tapahtumana, jossa värit ja muodot hakevat paikkaansa kankaalla. Taiteilijan ajatuksiin ja työprosessiin tutustuttuani avautui hänen tuotantonsa minulle uudella tavalla. Maalipinnat ja värit saivat syvemmän merkityksen. Arkiset havainnot muuttuivat monikerroksisiksi tulkinnoiksi kerran koetusta ja nähdystä.

Kirjaa lukiessani tuntui, kuin Osipow sanallistaisi omia ajatuksiani. Peilaan jatkuvasti omaa ilmaisuani mestareiden tuotannon äärellä. Taiteen kokeminen on loputon opintomatka omaan tekemiseen, tekniseen toteutukseen ja kuvapinnan jäsentelyyn. Minulla on kasvanut jatkuva halu ja tarve pelkistää ja karsia, kuvata taiteellisessa ilmaisussani vain vihje kokemastani. Olen erityisen herkkä tunnelmille, väreille ja muodoille. Pyrin etsimään niiden ydintä, kaikkein puhtainta ilmaisua, täydellisintä viivaa. Pidän salaisuuksista, kuvallisista arvoituksista. On mahtavaa olla teoksen äärellä, mikä saa siristelemään silmiä, pinnistelemään ymmärtääkseen näkemäänsä. Sijoittamaan aistimus viitekehykseen. Tekemään töitä nähdäkseen ajatusten jatkumon.

Mitä ylellisyyttä olikaan seikkailla yksin tyhjissä saleissa omia ajatuksia kuunnellen. Käydä sanatonta dialogia uuden mielikuvitusystäväni Paulin kanssa. 

You may also like

4 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *