Taidetta ja hyrinää

Istun yläkerrassa lapsen huoneen lattialla nuhjuisessa ajan hapertamassa yöpyjamassa ja yritän päästä kartalle. Aamu alkoi palohälytyksen kaltaisella äkkiherätyksellä. Naapurin tyttö seisoi ovella, omat nukkui autuaasti sängyissään. Kello oli liikaa, enkä tajunnut miksei puhelimen herätys ollutkaan hoitanut tehtäväänsä.

Jo toinen aamu tällä viikolla, kun istuin auton ratissa yöpyjamassa, villasukat tungettuina lenkkareihin, rauhoitellen takapenkillä vauhdissa napattuja aamupalaleipiään murustelevia lapsia. Ehditään, ehditään, voi kyllä me ehditään.

Ja yläkerrassa, konetta hakiessani säntää pieni kanipoika jalkoihin pyörimään, haluaa seuraa. Täällä sitä nyt istutaan lattialla, edelleen yöpuku päällä näpyttelemässä tekstiä pieni pehmoinen otus kainalossa hyristen.

Not Vital: Lempilampeni lailla, Ateneum
Not Vital: Lempilampeni lailla, Ateneum

Viimeaikoina on tapahtunut niin paljon, ettei ole kerinnyt edes pohtia blogin päivittämistä. On töitä, muutama suuri projekti, jotka vaativat aikaa. On maalaaminen, mihin haluaisi paneutua koko ajan syvemmin. On kaikki ne ihanat näyttelyt, missä haluaisi käydä, lukemattomat kirjat joiden pariin uppoutua. Oli huikea matka Lissaboniin. Kisaturistina jännittämistä, ihana valo, mukulakivikadut, taidemuseoiden aarteet, suolainen meren tuoksu, tunnelmalliset kahvilat. Ja ne kaakeloidut koristeelliset seinät, joiden kuvilla olen täyttänyt instafeediäni. Tuo matka vaatii ihan oman postauksensa, kunhan olen sulatellut ja hautonut kokemuksiani niin, että osaan sanoittaa niitä ymmärrettävästi.

Onneksi on tämä perhe, mikä maadottaa minut ja pitää kiinni todellisuudessa. On tämä pieni kani, minkä hyvinvointi on  vastuullani. Siksi istun nyt tässä lattialla, kone sylissä, silitän toisella kädellä pehmeää nenänpäätä. Minua tarvitaan. Näin on hyvä.

Darius Žiūra: Muotti, Kiasma
Anna Reivilä: Bond, Kiasma
Anna Reivilä: Bond, Kiasma
Artor Jesus Inkerö: Omakuva sininen tausta, Kiasma
Artor Jesus Inkerö: Omakuva sininen tausta, Kiasma

Elämääni on tullut uusia tuttavuuksia, ihania ihmisiä, jotka saavat katsomaan maailmaa uusin silmin. Pohtimaan omia valintoja ja suuntia. Näkemään itsestäänselvyyksiä uudessa valossa, huomaamaan vahvuuksia, joita ei edes ymmärtänyt olevan. Kun oma tekeminen nyt on vain sitä omaa tekemistä, sitä samaa, mitä se on aina ollut. Kun joku toinen saakin yht’äkkiä tajuamaan, etteivät kaikki näekään asioita samalla tavalla. Että se oma herkkyys, huomiointikyky ja estetiikan taju saattaakin poiketa muiden tavasta nähdä ja kokea maailmaa.

Näin vanhemmiten osaa suhtautua elämään luottavaisemmin. Nuoruuden hätä ja hätiköiminen on jäänyt pois. Tai ehkä se on vain erilaista. Uskaltaa luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Ei itsestään, mutta tekemällä ja menemällä asioita kohti. Pyytämällä apua, olemalla avoin.

Ann Veronica Janssens: Sumuseinät, Kiasma
Ann Veronica Janssens: Sumuseinät, Kiasma
Ann Veronica Janssens: Nimetön (valkoinen glitter), Lämpöaalto, Kiasma
Ann Veronica Janssens: Nimetön (valkoinen glitter), Lämpöaalto, Kiasma
Ann Veronica Janssens: Polkupyörät, Kiasma
Ann Veronica Janssens: Polkupyörät, Kiasma

Keskiviikkoaamun ensimmäinen palaveri oli Kiasman kahvilassa, minkä jälkeen tarkoitukseni oli kiiruhtaa työhuoneelle. Kiasmassa ja Ateneumissa olikin avoimet ovet, enkä voinut vastustaa nopeaa näyttelyihin piipahtamista. Tietenkin tiesin etukäteen että minulla on taipumus unohtua taiteen äärelle, kuten kävikin, ja harmittelin muulta työltä tuhlautunutta aikaa. Kunnes päätin unohtaa turhan harmittelun ja iloita taidenautinnoista. Ottaa päivän vastaan sellaisena kuin se tulee, liikoja kiukuttelematta.

On paljon hetkiä, kun en tiedä minne olen menossa. En näe tienviittoja, huomaan harhailevani tuntemattomilla reiteillä. Uusia asioita tapahtuu. Ilmassa on tekemisen tuntua, liikettä ja muutosta.

Hyvää hyrinää.

 

 

 

You may also like

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *