Deadline ja kirpputorien aarteet

Vanha valokuva-albumi ja palkintolautanen

Tiedättekö ne hetket, kun pitäisi paahtaa täysillä, deadline lähestyy vääjäämättä ja kaikki energia tulisi suunnata käsillä olevaan työhön? Sanotaan nyt vaikka to-do-listalla oleviin hakemuksiin, tarjouspyyntöihin tai laskutukseen. Ei siis niin luoviin juttuihin. Juuri näillä kiivailla kuolemanviivan hetkillä minulle iskeytyy toisinaan jarrut päälle. Kertakaikkisesti. Mieleen tulee hirveä määrä kaikkea muuta juuri sillä hetkellä tuikitärkeää HETI toteutettavaa askaretta. Vähän niinkuin haahuilisi päämäärättömästi kirpputorien tavaraviidakossa löytöjen toivossa itsekseen kiukutellen, pystymättä tarttumaan oikein kunnolla mihinkään. (Suunnittelutöiden kanssa ei jostain syystä tätä kiukuttelua ilmene.) No, toki tähän liittyy pieni stressinpoikanenkin, mikä saattaa valvottaa toisinaan öiseen aikaan suunnittelemassa maata mullistavia projekteja. Pimeässä maatessa kulkeutuu makuuhuoneessa vaeltelevien puiden varjojen mukana mitä ihmeellisimpiin sfääreihin. Työt jää niin sanotusti päälle.

Kirpputorien aarteita

Ja sen sijaan, että ryhtyisin aamulla herättyäni paahtamaan työni äärellä, olen yön hämärinä tunteina kehittänyt itselleni agendan, joka ei kestä päivänvaloa. Koko ajan pitää maanisesti touhottaa. Asiaa ei helpota tietenkään se, että stressaantuneena ja juurikin tietysti näin syksyisin, saattaa päälle rynnistää myös jonkin sorttinen kiertelevä räkätauti seuralaisenaan moukarin lailla jyskyttävä päänsärky. Nämä sitten yrittävät parhaansa mukaan viedä jalat alta ja tainnuttaa vaakatasoon. Huom, yrittävät.

Joskus kadehdin suunnattomasti miehiä. Sitä, miten putkiaivoisesti he suhtautuvat tekeillä olevaan asiaan. Puhumattakaan siitä, miten täydellisesti he antautuvatkaan esimerkiksi manflun armoille. (Siitä sitten varmasti lisää, jos ja kun se tähänkin taloon taas iskee!) Tästä kaikesta kaoottisuudesta huolimatta, uskokaa tai älkää, deadline on minulle pyhääkin pyhempi asia. Siitä ei jousteta, siitä ei myöhästytä. Saatan kasata itselleni vuoren korkuisen urakan, ja selviytyä siitä kunnialla. Kaikista levottomina poukkoilevista ajatuksista huolimatta.

Luulenpa, että tämän johdosta voin nimittää itseni deadline-kuningattareksi. (Kukas se kissan hännän nostaa, jne.) Ja arvatkaapa mitä, palkitsenkin itseni tästä mestarillisesta oivalluksesta ja nimityksestä muutama päivä sitten hankkimallani hopealautasella. Vastaani tuli nimittäin kirpputorilla kertakaikkisen ihana pieni aarre. MESTARI-lautanen. (Yritin vielä epätoivoisesti etsiä kuningatar-lautasta mutta koska sitä ei löytynyt, tämä kelvatkoon.)

Kirpputorien aarteita; Mestari-lautanen ja vanha valokuva-albumi
Kirpputorien aarteita; Mestari-lautanen ja kuningatarten (ainakin melkein) valokuvia. Albumi on nuoruuspäivien kirppislöytö Tukholmasta.
Kirpputorien aarteita; Mestari-lautanen ja vanha valokuva-albumi
Vanhat valokuvat kellastuneilla albumin lehdillä kuljettavat väistämättä toiseen aikaan. Millainen elämä näillä naisilla olikaan, millaisia huolia ja toiveita?
Kirpputorien aarteiden metsästys

Koska olen tällainen turhia ostoksia välttelevä kukkaron nyörejä kiristelevä jahkailija, jätin lautasen kuitenkin sinne kauppaan ja lähdin kotiin toimittamaan jotain mukatärkeää puuhaa. Katsokaas, kun mietin, että entäpä jos sille pienen pienelle lautaselle ei olekaan mitään käyttöä. Jos se vain ajelehtii muiden turhakkeiden joukossa pölyä keräämässä. Eikä rahaakaan viitsi pistää turhaan. Ja raha – herranen aika sentään – se raha. Tämä nimittäin köyhdytti minua kokonaisen euron verran. Kun siis hetkellisestä mielenhäiriöstä toivuttuani palasin järkiini, kaahasin paniikissa takaisin kauppaan. Kylmä hiki otsalla ryntäilin hyllyjen välissä. Siellähän se pieni ihanuus kimalteli ilta-auringon viimeisessä kajossa autuaan tietämättömänä hikisistä pohdinnoistani. Saatoin ihan kuulla sen huutelevan heleällä äänellä.

”Ou beibe, mä olen sun!”

Kirpputorien aarteita; Mestari-lautanen ja vanhoja kirpputorilöytöjä
Kirpputorien aarteita vuosilta 1913 ja 1946.

Olen harrastanut kirpputorien aarteiden metsästystä koko ikäni, mutta viime vuosina pysynyt hyvinkin maltillisena hankintojen ja käyntien suhteen. Kuten kaikki trendinenät kuitenkin tietänevät, on kirppistely (jälleen kerran) uusi musta. Tästähän jo viime postauksessani höyrysinkin Stellan ja Annan koteja ylistäessäni.

Nyt kun minulla on tämä järisyttävän suloinen pieni lautanen (mistä mieheni kehtasi kysyä se tietynlainen ”ei kai vaan taas lisää jotain turhaa roinaa tähän taloon” -ilmeellään, mitä aion muka säilyttää siinä? – siis miten niin muka? itsellänihän ei tuollaiset kysymykset käyneet mielessäkään…) aion peilailla siitä kuvaani Mestari 110m aitaj. -teksti kaiverrettuna sieluni sopukoihin palkiten itseni milloin mistäkin mestarillisesti suoritetusta asiasta. Ja niitähän toki riittää. Yhtä aitojen ylitystä (ja alitusta) koko elämä.

No mutta, täällä sitä vain muina miehinä näpytellään tekstiä ja ollaan olevinaan menestyvää bloggaajaa, vaikka aika kiitää silmissä ja työ odottaa valmistumista.

– Ja se deadline, se on tiedättekö tänään.

And I will make it!

 

You may also like

7 kommenttia

  1. Tuttu tunne, se on kumma juttu, että kun deadline lähestyy niin kaikkea muuta tulee mieleen. Itse myös harrastan kirpputoreilla käymistä, välillä kyllä löytää ihania aarteita.

    1. Juu, aika moni työ jäis valmistumatta jos sanottais, että tee kun kerkeät ja huvittaa. 😉

  2. Ai että miten tuttu tunne – kummasti kuitenkin se deadline aina jotenkin motivoi. Olen ihan samanlainen siinä, että dediksestä ei jousteta! Ja ai että nuo miesflunssat, ne saisivat painua jonnekin syvälle hanuriin 😀

    hanna
    http://www.hannamariav.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *