– Äiti sä olet ihan hullu. Ei vitsi sä näytät ihan sikanaurettavalta! totesi lapsi naurusta ulvoen. – Niin olenkin ja näytänkin, sanoin ja sain vaivoin peiteltyä kehujen aiheuttaman mielihyvän äänestäni.
Sillä mikä voisikaan olla keski-ikäiselle suurempi kehu. Kuulostaa ehkä huvittavalta, mutta minulle yksi kamalimmista ikääntymisen kauhuskenaarioista on se, etten uskaltaisi enää heittäytyä, asettautua naurunalaiseksi ja leikkiä. Istuisin vain niin sanotusti pierua pidätellen ja pelkäisin nolaavani itseni. Niinkuin perustylsä keski-ikäinen konsanaan. Ja jos ei tämä kesäisen huumaava lämpöaalto saa edes vähän hulluttelemaan, niin mikä sitten?
Ikä on muutenkin niin kummallinen asia. On täysin käsittämätöntä, että päästä alkaa työntymään harmaita hiuksia ja huonosti nukuttu yö näkyy naamalla ja tuntuu kropassa päiväkausia krapulan kaltaisena olotilana. Urheilusuoritusten jälkeen täytyy palautua huomattavasti aikaisempaa pidempään elävien kirjoihin. Muhkurat reisissä on vääjäämättä lisääntyvä luonnonvara ja maan vetovoima kiistämätön tosiasia. Kaikesta sinnikkäästä vastaan taistelusta huolimatta.
Ja kuitenkin mieli on virkeä kuin peipon pojalla ja päässä pyörii tuhat ja yksi toteutumatonta haavetta ja suunnitelmaa.
Onneksi ikä on tuonut mukanaan myös tietynlaista armollisuutta ja hyväksyntää tätä omaa epätäydellistä kehoa ja mieltä kohtaan. Kesäkunto ei tarkoita enää armottomia laihdutus- ja kuntokuureja ja pukukoppien kalvakoissa loisteputkivaloissa vietettyjä epätoivoisia hetkiä. Sen sijaan se tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että pysyy niiden ihanien, kadehdittavan pitkillä säärillä siunattujen lenkkikavereiden – jos ei nyt ihan rinnalla – niin ainakin kintereillä. Että pystyy pyöräilemään lapsen kanssa treeneihin useita kertoja viikossa ja saapumaan yhtä aikaa perille. Että mahtuu niihin edellisvuotisiin kesävaatteisiin – tai no, ainakin osaan niistä.
Iän myötä on oppinut ymmärtämään myös omat rajansa, niin ettei suin päin syöksy kokeilemaan kaikkia mahdollisia urheilulajeja ja temppuja. Jättää suosiolla Frontsideolliet vähän nuoremmille ja ketterämmille. Kuten esikuvilleni, omille ihanille lapsilleni, jotka eivät ole koskaan empineet uusien taitojen opettelun tai haasteiden edessä. Näitäkin rajojen määrittelyjä on tosin tullut opeteltua myös kantapään kautta. Lumilautailussa murtunut ranne muistuttelee tästä aika-ajoin.
Tämän ikäisenä osaa tuntea syvää kiitollisuutta siitä, että takapihalta avautuvassa käsittämättömän vihreässä metsässä juoksentelu ja jäniksen lailla poluille ja kallioille hyppely luonnistuu edelleen ja on kaiken lisäksi kivaa ja nautinnollista.
Hyvinvointi ja terveys kun ei ole enää itsestäänselvyys. Ystävien kanssa päivitetään kaikenlaiset krempat ja voivotellaan näitä ikääntymisen mukanaan tuomia muutoksia ja terveysongelmia. Vielä tälle mummomaiselle käytökselle voi myös huvittuneena nauraa kun elämässä on niin paljon muutakin puhuttavaa. Ja nauruhan ylipäänsä puhdistaa, yhdessä nauraminen monin verroin.
Päivä päivältä opettelen puhumaan itselleni kauniimmin, katsomaan peilikuvaani hyväksyvämmin. Sillä onhan se aika kauheaa, että ihminen, jonka tunnen parhaiten ja kroppa, jonka kanssa olen käynyt läpi monenlaisia elämänvaiheita joutuu vuodesta toiseen ankaran arvostelun ja kritiikin kohteeksi.
Jatkossa aion virittää kesäkuntoni äärimmilleen. Lakata varpaankynsiäni useammin. (Näyttäähän se niin ihanalta). Kävellä paljain jaloin aina kun mahdollista. Opetella käsilläseisontaa ja syödä Nutellaa lusikalla suoraan purkista. (Lapsilta salaa, tietenkin.) Pyöräillä iltauinnille, valvoa valoisissa öissä. Heittäytyä hullutellen nauttimaan tästä kesäisestä vehreydestä ja huumaavasta lämmöstä kuin viimeistä päivää.
