Tuleeko teille koskaan sellaista oloa, että olisi kiva olla vähän aikaa joku toinen? Hypätä hetkeksi jonkun vieraan saappaisiin? Käyttäytyä kuin maailmassa ei olisi velvoitteita, sääntöjä tai odotuksia. Että koska tahansa kesken kiireisen päivän voisi poiketa juomaan lasin kuplivaa, hypätä taksiin ja trendikäs luksuslaukku kainalossa suunnistaa kohti lähteviä lentoja? Suurimmat huolenaiheet koskisivat huulipunan sävyä tai illallisviinin valintaa. Sellaiset arkipäiväiset asiat, kuten mitä tänään syötäisiin, moneltako lasten treenit alkavat – puhumattakaan pyykkikoneen jatkuvasta täytöstä – eivät koskettaisi sinua lainkaan.
Minulle tulee. Kotona työtä tekevänä vietän toisinaan yöpukupäiviä. Istun läppärin ääressä nuhjuisessa pyjamassa pörröinen kani (jolla on näin keväisin käsittämättömän runsas karvanlähtö) villasukkieni viereen majoittuneena. Nappaan kaapista eilisen ruokaa, jos kerkeän. Uppoudun töiden tekoon harjaamattomin hiuksin. Meikistä puhumattakaan. Kavahdan peilistä näkyvää ilmestystä. Mieleeni vilahtaa Pirkko Arstilan katse. Tuomitsevana. Hän varmasti paheksuisi jyrkästi nuhjuista olemustani. Töiden äärellä mietin samalla valmiiksi illan aikatauluja, kauppalistaa, ruoan laittoa. Päässä käy loputon surina jatkuvasta multitaskaamisesta. Ja ehkä joskus silloin – kesken kaiken kiireen – tulee mieleen, että entäpä jos olisikin joku toinen…
Ja totuushan on, etten ole mikään kepeästi trendikästä laukkua käsipuolessa roikottava nainen. Olen viettänyt nuoruusvuoteni taideopiskelijoiden sosiaalisissa ympyröissä, mihin kalliit käsilaukut tai luksusbrändit eivät kuuluneet edes ajatuksen tasolla. Tavaroita kuljetettiin repuissa tai kangaskasseissa ja vaatetus oli usein nähnyt jo muutakin elämää. Pukeutumisessani noudatin pitkälti (ja noudatan edelleen) graafikoiden luottovaatetusta. Mustaa. Jos haluan olla katu-uskottavasti tyylikäs, on paras pitäytyä Marimekon klassikoissa ja tummassa habituksessa. Näistä ajatuskuvioista ei niin vain sujahdetakaan kalliiden käsilaukkujen maailmaan.
Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että jokaisella naisella tulisi olla edes yksi vaatekerta tai laukku, mikä saa hänet tuntemaan itsensä New Yorkin vilkkailla kaduilla taksia huitovaksi Carrie Bradshawiksi. Mieheni tiesi tämän jo ennen minua ja päätti joitain vuosia sitten yllättää unelmalahjalla. Eikä millä tahansa, vaan Louis Vuittonin käsilaukulla.
Louis Vuittonin saapuminen elämääni oli pieni ennalta arvaamaton shokki. En ollut koskaaan moista halunnut ja vierastin sitä kuin pieni lapsi. Lahjapaperia malttamattomana kuoriessani en tiennyt itkisinkö ilosta vai nauraisinko hämmennyksestä. Mieheni oli ollut kaukaa viisas, ja tiesi, että kalliit käsilaukut antavat omistajalleen supervoimia. Oikeasti. Minä en tiennyt.
Olin kiittämätön ja vaihdoin laukun toisenlaiseen. Kirkuvat logot tai blingbling ei ole minun juttuni, mutta eleetön tyylikkyys ja laatu sekä suunnittelussa että materiaalivalinnoissa vetävät magneetin lailla puoleensa. Konjakin värinen nahka on suuri heikkouteni. Tällainen ihanuus saapui lopulta vaihdon myötä luokseni. Ja sitten, pikkuhiljaa pääsin jyvälle, mikä taika laukkuun liittyykään.
Nykyään pystyn käsilaukkuni turvin astelemaan leuka pystyssä kalliisiin ravintoloihin ja kohtaamaan viileän eleettömän tarjoiluväen silmääkään räpäyttämättä. Tämä konjakinvärinen laukkuni kasvattaa säärieni pituutta kymmenillä senteillä. (Ja minut tuntevat tietävät sen tulevan tarpeeseen.) Jos miehet brassailevat kalliilla autoillaan, on minun Louis Vuittonini se ilta-auringossa kimaltelevana lipuva Jaguar tai Merzedes, minkä avointa ikkunankarmia vasten lepuutan rennosti lempeän tuulen hyväilemää kyynärpäätäni.
Louis Vuittonini ei ole laukku, minne tungetaan moneen kertaan uudelleen täytetty lähdevesipullo ja nippu taskussa nuhjaantuneita paperinenäliinoja. Se ei ole laukku, minne jätetään mustunut banaani tai liuta kauppakuitteja. Se on laukku, minkä sivutaskuun sujautetaan kirkkaanpunainen huulipuna, kevyitä poskisuudelmia ja terassilla nautittuja kuplivia lasillisia. Lentokenttien lähtöaulojen haikeansuloista tunnelmaa, viipyviä katseita, huolettomuutta ja ystävien kanssa nautittuja punaviinilasillisia.
For special moments.
Niinpä olenkin onnellinen, että toisinaan voin valita sieltä mustasta garderobistani jotain vähän tyylikkäämpää. Kaivaa rannekoruni esiin, viettää peilin edessä tovin piirrellen rajoja kasvoihin ja sujahtaa käsilaukkuni kanssa vaivihkaa kuplaan, missä ääriviivojen sisällä olen sama, mutta itsellenikin vieras.
Meille sattui sopivasti perjantaille astetta hienommat bileet, joihin ajattelin etukäteen panostaa kunnolla. Tietenkään asiat eivät menneet suunnitelmien mukaan. Silitin viime tipassa vaatteita, kaivelin teini-ikäisen tyttäreni meikkipussista ripsiväriä oman kuivuneen tilalle, föönasin hiukset jotenkuten kuiviksi ja lähdin liukastellen laukku kainalossa juoksemaan kohti bussipysäkkiä. Bussi meni nenäni edestä pysähtymättä. Säntäsin kohti toista pysäkkiä ja nousin erehdyksessä väärään kulkuneuvoon. Kuukausikortin arvo oli loppu, no cash. Puhelinkin jäätyi käyttökelvottomaksi. Kaiken säätämisen jälkeen ehdin kuin ihmeen kaupalla perille sovittuna ajankohtana. Ennen juhliin menoa keskustaan suunniteltu kuvaussessio oli lyhyt ja kylmä. Pipo ja muhkeat lapaset oli pakko pitää päällä. Viima sai silmät vuotamaan puroina. Mutta ne bileet oli kyllä kaiken sähläämisen arvoiset.
Ja tekee toisinaan hyvää näyttää sekä itselle että muille, että siellä kaninkarvoilla vuoratun pyjaman uumenissa majailee tyyppi, joka pystyy tarpeen tullen laittautumaan säädyllisen näköiseksi. Tästä ihanasta käsilaukusta huolimatta en taida kuitenkaan olla ihan yhtä cool kuin Carrie Bradshaw. Mutta siitä viis, ainakin voin toisinaan uskotella itselleni niin!
Ja katsokaa mikä helmi tuo alla oleva videopätkä onkaan! Tekee melkein mieli katsoa koko sarja uudelleen.
